Ongelmakäyttäytymisellä tarkoitetaan arkikielessä käyttäytymistä, joka tuottaa ongelmia haastavasti käyttäytyvän yksilön lähiympäristössä eläville. Haastava käyttäytyminen on kuitenkin yleensä tälle yksilölle itselleen elintärkeä yritys sopeutua sen elinympäristöön. Aggressiivisella käyttäytymisellä puolustaudutaan silloin, kun pakeneminen ei tunnu riittävän tai olevan mahdollista.  Ylikiihtyneisyyttä puolestaan muodostuu esimerkiksi silloin, kun koiran kokemat tunteet ylittävät sen kyvyt sietää tilanteessa kasautuvia ärsykkeitä, jotka voivat olla sisäisiä ja/tai ulkoisia (esim. kipu, pahoinvointi ja/tai vastaantulevat, hermostuttavat koirat). Harmillisesti rankaisukeskeisessä nykykulttuurissamme käyttäytymistä on totuttu tarkastelemaan hyvänä ja huonona, ennemmin kuin selvittämään minkälaista - ja miksi - käyttäytyminen oikeastaan on.

 

Ihmislajin historia selittää paljon sitä, minkä vuoksi keskitymme hyvyyteen ja huonouteen. Valtaväestömme on edelleen kasvanut pääasiallisesti käyttäytymistä rankaisuin korjaavassa ympäristössä, joka näkyy myös suhtautumisessamme lemmikkieläimiin. Tämä ei johdu siitä, että olemme huonoja ihmisiä, vaan siitä minkälainen sisäinen malli käyttäytymisen muokkaamisesta meihin itseemme on elinympäristössämme kuten perheessämme ja yhteiskunnassamme luotu. Lopputulemana toimintaamme ja suhtautumistamme ohjaakin siksi enemmän menneisyys kokemuksineen, kuin niinkään se minkälaiseksi toivomme käyttäytymisen tulevaisuudessa muuttuvan. Aikaisemmista käsityksistämme, näkökulmistamme ja mielipiteistämme on ongelmakäyttäytymisen ratkaisemisessa lähtökohtaisesti haittaa, sillä ne estävät meitä suhtautumasta käyttäytymiseen objektiivisesti ja analyyttisesti. Tämä on se kohta missä päästään käsiksi artikkelin yhteen ydinasiaan: käyttäytymisen ongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan tietoa. Tarvitaan tietoa käyttäytymisen luonteesta ja toisaalta tiedon ymmärtämiseksi ensin näkökulmaa siitä, minkä vuoksi käyttäytymiseen liittyvään nykytietoon tulisi suhtautua sellaisenaan ilman erillisiä henkilökohtaisia aivoituksia ja ideologioita.

​

​

​

Kaikenlainen ”pitäminen” ja ”saaminen”

 

Olen nähnyt työssäni 18 vuoden ajalta paljon erilaisia ihmisiä ja heidän ideologioitaan ongelmallisesta käyttäytymisestä. Sen mukana on tullut kaikenlaista, kuten kommentteja ”koira ei saa purra ihmistä” tai ”koiran pitää toimia näin”. Jos mietimme tätä ”pitämistä” ja ”saamista” etologian näkökulmasta, huomaamme oikeastaan aika pian että kyseessä on ihmisen ideologia joka jättää täysin ulkopuolelleen kaiken tiedon koirasta lajina. Vaikka koiraa tulisi nykytiedon perusteella tarkastella omana, kesyyntyneenä lajinaan, koira on silti peräisin luonnossa eläneestä olennosta. Jokaiselle luonnossa eläneelle lajille kuuluu yhteneväisiä tarpeita, jotka liittyvät luonnossa selviytymiseen, vaikka kesyyntyminen on vaikuttanut merkittävästi siihen mikä nykykoiralle on "luonnollista". Noin pääasiallisesti jokaisen eläimen on kuitenkin saatava elämässään tyydytys mahdollisuudesta löytää ruokaa elinympäristössään ja kyky paeta uhkaavia tilanteita - tai viimeistään suhtautua aggressiivisesti, jos pakoreitit ovat estyneet. Kaikesta tästä luopuminen tarkoittaisi ensin yksilön kuolemaa ja lopulta lajin päätymistä sukupuuttoon. Luonnonmukaisessa elämässä eläinten ei pidä tehdä jotakin tiettyä, eivätkä niiltä ole tietyt asiat kiellettyjä toisen mystisen auktoriteetin vuoksi. Toki koira on monessa suhteessa kesyyntymisen ja kesyyntymissyndrooman tulos, ja niillä muotoutuu esimerkiksi resursshierarkioihin liittyen suhteita esimerkiksi sen puolesta kuka syö mitäkin ruokaa ja missäkin tilanteessa, mutta lähtökohtaisesti lauma ei perustu siihen, että vahvemmat yksilöt polkevat päiviltä heikommat. Tähän liittyy mm. luonnontieteissä käytettävä termi "kelpoisuus". Mitä parempi kelpoisuus yksilöllä on, sitä todennäköisemmin sen kanssa lisäännytään. Kelpoisuuteen taas vaikuttaa erittäin vahvasti monet muutkin asiat, kuin yksilön fyysinen vahvuus pitää ruoat itsellään, eikä omaa lajia tuhoava väkivaltaisuus ole automaattisesti hyödyksi. Tutkimustiedon mukaan yksilön kelpoisuutta voi lisätä myös esimerkiksi se, että se antaa toistuvasti itseltään pois jotakin toisille lajinsa edustajille, joilla on lisääntymisen kannalta toisenlaisia suotuisia ominaisuuksia. Näitä kelpoisuusvaikutteita ei jaotella "hyviin" tai "huonoihin". Ne kaikki vain ovat. Ihmisen parissa elävällä koiralla voi käydä luonnossa eläviin eläimiin verrattuna sillä tavalla huono tuuri, että joko sen elinympäristössä on liian vähäisesti resursseja tai koiralla on geneettisperäistä taipumusta resurssikiistoihin, jolloin koirayksilö joutuu helposti ihmisen silmätikuksi "itsekkäänä ja hankalana" koirana. 

 

Kun kuvaan astuu ihminen, alamme käsitellä käyttäytymistä ja koiria omien ideologiemme ja normiemme kautta. Monelle meistä on kerrottu, että meidän pitää mennä kouluun ja me emme saa suhtautua aikuisiin ihmisiin aggressiivisesti. Tämä on osa ihmisten välistä dominanssiteoriaa, joka perustuu esimerkiksi paitsi varsin poimuttuneen myöhäisaivokuoremme kykyyn luoda tällaisia näkymättömiä valtasuhteita toistemme välille, myös siihen millä tavalla ympäristömme on kohdellut meitä. Pelolla ja auktoriteetilla tulisi olla voimakas ero suhteessa toisiinsa, mutta ihmisten maailmassa asia on varsin monimutkainen. Siinä missä osa rankaisu- ja pitämispohjaisia rakenteita kohdanneita ihmisiä ovat ottaneet samat rakenteet käyttöönsä, ovat toiset oivaltaneet vastustaa niitä luoden uudenlaisia rakenteita. Tällainen ajattelu edellyttää vanhasta tiedosta luopumista ja uuden, nykyaikaisemman tiedon ääreen astumista. Muutoksen äärellä ihmiselle on usein kyse nöyryydestä ymmärtää, että emme ole valmiita ja voimme kehittyä. Miksi tiedon saaminen on epämukavaa? Nykyään tiedämme esimerkiksi, että rankaisut esimerkiksi heikentävät yksilön frontaalilohkon aivotoimintaa joka on yhteydessä impulsiivisuuden ja tunteiden toimintaan. Riippuen siitä katsooko asiaa neurobiologian, psykologian, etologian tai minkä tahansa tieteenalan näkökulmasta, tästä alkaa vyöryä isompi kokonaisuus kohti tilanteita joissa yksilön turvallisuudentunne heikkenee, motivaatio laskee, fysiologia alkaa tukea haitallisia prosesseja ja aggressiivisuuden sekä pelkojen (näitä usein pidetään niinä mainittuina ongelmakäyttäytymisinä), määrä alkaa kasvaa. Kukaan ei halua kuulla jälkikäteen toimineensa näin haitallisesti, ja osalle uuden tiedon saavuttaminen on tuskallinen prosessi kohti itsensä kohtaamista. Moraalinen papukaijamerkki jokaiselle joka tähän lähtee!

 

Valitessamme tulokulmaa ongelmakäyttäytymisen ratkaisemiseksi, olisi hyvä tiedostaa ensin minkälaisen olennon ongelmakäyttäytymistä ratkotaan, minkälaista ongelmakäyttäytyminen oikeastaan on ja miksi se tapahtuu. Ongelmallista käyttäytymistä on esimerkiksi ihmisten toistuva taipumus unohtaa toislajisten koirien etologinen alkuperä ja psyykkinen, sekä fysiologinen kehitysaste. Ensimmäinen ratkaisu tällaiseen ongelmakäyttäytymiseen on luopua omista oletuksistaan ja tutustua koiraan lajina, jonka voit aloittaa vaikka tästä: koira on kehitysvammainen susi, niin typerältä kuin kuulostaakin. Koira on psyykkisesti noin neljän kuukauden kehitysasteella elävä, sudesta pentumaistunut (neotenisaatio) koiraeläin, jolla on neurokristopatia (hermoharjan kehityshäiriö). Neljän kuukauden ikäisen pentusuden kehitysasteella ei ole omaksuttu vielä esimerkiksi yksinolemisen tai kaikkia sosiaalisia taitoja kovin hyvin. Näiden eläinten elämä perustuu vähintään kohtalaisen sopuisaan laumaelämään toisten yksilöiden kanssa, joskin nykyajan koirista osa ei ole tutkimusten perusteella enää juurikaan laumaeläimiä. Koirien käyttäytymisen motivaatiot perustuvat paitsi ravinnonhankintaan ja siihen liittyvään selviytymiseen, lisääntymiseen ja fysiikan ylläpitoon ravinnonhankintaa varten, mutta myös kesyyntymistä seuranneen pentumaistumisen ansiosta vahvaan tunnesidokseen sille läheisten ihmisten kanssa. Ihmisen ja koiran välillä erittyy tutkimusten mukaan oksitosiinia ja muita tunnettuja rakkaushormoneja, jotka muistuttavat mm. aikuisen ihmisen ja ihmislapsen välistä kiintymyssuhdetta. Nykyajassa myös ihmisten välisen kasvatussuhteen neuvotaan mieluiten perustuvan lempeään opastamiseen ja onnistumisten palkitsemiseen, siinä missä tarvittavat rajat asetetaan lempeästi ja ymmärrettävästi. Tämä on sitä paljon puhuttua johdonmukaisuutta, joka jostain syystä on lähtenyt koiraihmisten keskuudessa linjoiltaan tarkoittamaan pahimmillaan jopa väkivaltaisuutta. Tämä liittyy todennäköisesti muuan ikivanhoihin susitutkimuksiin ja niiden asetelmiin, jotka sittemmin korjattiin, mutta se on toisenlainen tarina miksi ihmisille dominanssi- ja hierarkiaperusteinen katsantokanta on ollut kautta aikain niin raflaava teema. Noin yhteenvetona tästä aiheesta todettakoon, että tarkastellaan koiraa oikeastaan miten päin tahansa, emme voi olettaa koiran "pitävän tehdä jotakin" tai "saavan luvan toimia jotenkin" juuri minkään asian suhteen. 

 

​

​

Kouluttaminen ja oppimisprosessit

 

Kouluttamisella tarkoitetaan oppimisprosessia jonka tarkoituksena on muuttaa käyttäytymistä nykymuodostaan toisenlaiseksi. Kouluttaessa yksilö alkaa tekemään asioita, joita se ei ole aikaisemmin tehnyt tai se lakkaa tekemästä jotakin, mitä se on aikaisemmin tehnyt, koska se tekee tulevaisuudessa tilanteessa mielummin jotakin muuta. Oikeastaan nämä kaksi ovat samoja asioita keskenään, mutta avaan molemmat vaihtoehdoiksi siksi, että arvaan jonkun pian pohtivan että miten sitä ongelmakäyttäytymistä sitten lopetetaan. Koiran kanssa työskennellessämme olemme sillä tavalla vastuullisessa asemassa, että me ohjaamme prosessia kognitiivisen etulyöntiasemamme vuoksi johonkin tiettyyn suuntaan. Sillä tavalla olemme tasavertaisia, että ihmisen on muutettava omaa käyttäytymistään ja/tai ympäristöä, jotta koiran käyttäytyminen muuttuisi. Asian ydin on, että molempien käyttäytyminen muuttuu. Kouluttaminen ei ole yksilön kouluttamista. Se on aina vuorovaikutusprosessi kahden yksilön välillä, joista toinen koulutettavana olemisen osapuoli on ihminen. Kouluttaminen on tätä pohjaa vasten ajatellen oikeastaan hieman sopimaton sanakin: ennemmin puhuisin oppimisesta ja oppimisprosesseista, ottamatta kantaa siihen kuka oppii ja mitä.

 

Opettaessamme ihmisille matematiikkaa, ymmärrämme peruskoulujärjestelmän tarpeellisuuden, koska tarvitsemme ympäristön jossa voidaan tuottaa senziljoonia toistoja ja rauhallisia oppimistilanteita. Ymmärrämme, että oppiminen ei seuraa yksittäisestä tapahtumasta. Yksittäinen onnistuminen ei opeta koko yhtälöihin liittyvää teoriaa ja sen soveltamista konsepteineen, eikä varsinkaan saa aikaan salamannopeita reaktioita tuottaa oikeita vastauksia yhä nopeammin. Mielemme ja sisäiset järjestelemämme tarvitsevat ensin harjoittelua. Kaikessa oppimisessa on kyse mielen lisäksi myös kehon muutoksista: muodostamme uusia yhteyksiä aivoissamme ja ylipäätään fysiologiassamme, jotta uudet taidot tallentuvat muistiin ja sieltä käsin toimivat yhä paremmin. Tätä pintaa vasten esimerkiksi yksittäisen koulutustapahtuman väkisin loppuun vieminen on älytöntä silloin, kun koira on tehnyt jo 15 toistoa jotain muuta kuin oli tarkoitus, ja viimeisen halutaan onnistuvan. Samoin on hassua kuinka ihminen päätyy luulemaan, että koiran pitäisi oppia yhdellä tai viidellä toistolla valtavan määrä asioita konsepteineen. Jostain syystä yksi tavallinen ihmisten ongelmakäyttäytyminen on unohtaa toisen yksilön kokemus kokonaan, koska oma kokemuksemme on, että me tarvitsemme tämän toisen yksilön muuttumista enemmän, kuin se tarvitsee aikaa omaan muutokseensa. Kaikki tämä tapahtuu luonnollisesti tiedostamatta, eikä vaikuta siihen minkälaisia ihmisiä olemme. Se on kaikki osa inhimillisyyttä ja selviytymistarinaamme, mutta harmillisesti tästä on muille välillä harmia. Impulsiivisuutemme hätistää toista muutokseen omien äkkipikaisten, usein vääränsuuntaisten ja toisinaan harkitsemattomienkin menetelmien parissa vie sekä meidät, että vastuuttamamme yksilön kaaokseen.

 

Tästä ajattelutavasta luopuminen on helpompaa heti kun sen tiedostaa ja voi siten laittaa asiat perspektiiviin. Valitessamme tulokulmaa ongelmakäyttäytymisen ratkaisemiseksi, olisi hyvä tiedostaa ensin minkälaisen olennon ongelmakäyttäytymistä ratkotaan, minkälaista ongelmakäyttäytyminen oikeastaan on ja miksi se tapahtuu.  Koiran oppiminen on osittain hyvin samanlaista kuin ihmisen, mutta osittain myös yksinkertaisempaa. Koira on kognitiivisesti noin parivuotiaan ihmislapsen tasolla ja siltä jää näkemättä valtava määrä sellaisia merkityksiä, joita me ihmiset näemme. Ne liittyvät erityisesti omaan toimintaan suhteessa toisiin elollisiin. Siinä missä me usein kuvittelemme kouluttavamme koiraa ajattelemaan jotakin tai suhtautumaan toisin, me usein koulutamme yksinkertaisesti käyttäytymisiä joihin liittyy sellaisia tuntemuksia, joita emme osaa arvata ollenkaan. Oikeastaan fiksuinta olisi suhtautua kaikkeen muutoksen kohteena olevaan käyttäytymiseen tarkastelemalla mistä tarpeesta käsin tämä käyttäytyminen lähtee. Esimerkiksi hihnassa ohitustilanteissa turhautuva koira voi olla sosiaalisena eläimenä valtavan turhautunut sosiaalisten tilanteiden puutteesta ja alkaa hihnassa toisen koiran nähdessään ennakoimaan jo valmiiksi pettymystä: sosiaalinen tilanne tulee kuitenkin estymään, koska niin on käynyt koiran elämässä aina aikaisemminkin. Ehkä elämään olisi hyvä tuottaa sosiaalisia kontakteja (muissa kuin ohitustilanteissa), ennen kuin maltillisia ohituksia lähdetään harjoittelemaan? Jos koira elää alati sosiaalisessa puutteessa, ruokapalkkio on hyvin epäfunktionaalinen vahviste suhteessa pettymyksen aiheuttamien kielteisten viretilojen purkamiseen ohitustilanteissa.

 

Tätä voi miettiä toisinkin päin: jos sinulla on tapana ohittaa koirasi tunteet, tarpeet ja kognitiivisten kykyjen luomat rajoitteet, mitä tarvitsisit itse löytääksesi malttia tilanteeseen? Ehkä vertaistukea, lisätietoa ja parempia harjoitusvinkkejä, jotta et turhaudu prosessissa siihen, että joudut miettimään toimitko asiaa edistävästi vai hankaloittavasti?

 

​

​

Voi sattua vaikkei tule verta

 

Mene töihin, käy kuntosalilla, harrasta kutomista, tee itse kotiruokaa, opiskele kympin oppilaana ja ole menestynyt yrittäjä. Vie lapset viiteentoista harrastukseen joka viikko, äläkä sano että väsyttää. Ei vois sattua jos ei tule verta. Joitakin hetkiä sitten yhteiskunnassamme keksittiin, että voimme kaikki olla uniikkeja oman elämämme supersankareita. Tuli superfoodin, kehonrakennuksen ja ennenkaikkea laiskuudesta ja nauttimisesta syyttämisen aikakausi. Olethan mahdollisimman kiireinen ja silti elämäsi kukoistavimmassa kunnossa sekä psyykkisesti että fyysisesti? Tai jos sairastutkin, muistathan suorittaa palautumista ainakin fysioterapian, meditaation, kranio-sakraalihoidon ja taideterapian keinoin? Kun ympäristömme on vetänyt meidät ihmiset tähän juttuun mukaan, ei ole ihme että me olemme vetäneet koiramme tähän mukaan. Nyt on todella tehokkaat käyttäytymisterapiaohjelmat, fysioterapeutit ja erikoislääkärit. Koira syötetään prosessiin sisään ja sitten sen tulisi olla kohta jo valmis. Valmistunut hyväksi lemmikiksi. Sama näkyy kaikessa yhteiskunnassamme aina tarkkaan määritellyistä synnytysohjelmista alkaen; aito kokemus omasta kehosta ja mielestä on jäänyt jossain kohtaa taka-alalle. Onneksi liukuma tästä näkökulmasta vaikuttaa olevan siirtymässä toiseen suuntaan ja aidosta hyvinvoinnista, irti päästämisestä ja rentoutumisesta on tulossa juttu. Niinhän se usein on, että ennen tasapainon löytämistä prosessit kulkevat ääripäästä toiseen. Tämä hyvinvointibuumi, (jota pitäisin kuitenkin selvästi parempana kuin suoritusbuumia), on alkanut hiljalleen lipumaan myös koirankoulutukseen. Alamme ymmärtää, että joskus koira kainalossa on parempi lukea kirjaa kuin opettaa sille, että jokainen liikahduksemme ennakoi tulevaa yhteistä suoritusta.

 

Osa ihmisistä on autuaan tietämättömiä koiran mielen ja kehon yhteydestä ja se ei ole todellakaan minkäänlainen ihme ottaen huomioon, kuinka paljon meitä on irtaannutettu omasta kehostamme ja mielestämme vaatimalla ahkeruutta, impulssikontrollia, joustavuutta ja tunnollisuutta. Kuitenkin nykytutkimuksen kautta tiedämme varsin hyvin, minkälaisia vaikutuksia esimerkiksi terveysongelmilla on aivojen toiminnalle ja kuinka paljon paremmin uupumus tulisi huomioida. Jatkuva tsemppaaminen ei ole moderni ratkaisu. Krooninen kipu tai pahoinvointi (kuten esimerkiksi nivelrikko tai närästys), vanhentaa aivoja siinä missä alkoholi ja liikkumattomuuskin. Se aiheuttaa muutoksia hermovälittäjäainetoiminnassa ja siten mielialoissa. Tiedämme itsestämme, että emme pysty ratkaisemaan ongelmanratkaisutehtäviä fyysisen paineen alla, kuten menemään päänsäryssä pääsykokeeseen suoriutumaan, mutta koiran käyttäytyessä haastavasti emme tule välttämättä ajatelleeksi asiaa. On oikeastaan aika mielenkiintoista, miten tulemme ihan ensin ajatelleeksi, että ehkä koira on vain perusluonteeltaan aggressiivinen tai itsepäinen. Varmaan siinä on joku luonnevika. On minulta joskus kysytty sitäkin, voiko koiralla olla narsistinen persoonallisuushäiriö. 

 

Koiran kipuun liittyviä eleitä ja niiden tunnistamista käydään tarkemmin läpi oirelistauksineen artikkelissani Koiran salattu kipu, mutta tässä yhteydessä haluan sanoa aiheesta muutaman toisenlaisen sanan. Törmään edelleen säännönmukaisesti koiran kasvattajiin, kouluttajiin ja eläinlääkäreihin, siis aivan aidosti pitkän linjan koiraihmisiin, jotka eivät tunnista koiran kivun oireita, (eipä sillä, nimittäin tehtävä on vaikea ja uskon epäonnistuvani siinä toistuvasti itsekin). Olen kuullut, kuinka ”koirien lonkkien terveyttä mittaava asteikko on tehty paimenkoirille ja siten ei sovi tälle rodulle”, kuinka ”juoksevaa koiraa ei voi sattua”, miten "tälle rodulle  ja liikkumishaluttomuus on normaalia" ja ”kuinka tällä rodulla tulkitaan allergiat aina väärin”. Mitä tämä tarkoittaa koiranomistajien kannalta? Koirarodut on jalostettu tiettyihin käyttötarkoituksiin ja -ominaisuuksiin, sekä ulkomuotonsa osalta tietynlaiseksi. Suden kokoisen eläimen kutistaminen pikkuruiseksi tai pitkän selän ja lyhyiden jalkojen edistäminen nivelten kasvuhäiriöidenkin uhalla ei voi mitenkään olla hyvä idea; eikä se ole ollut. Monet ammattilaiset ja tutkijat penäävät, että viimeistään muutamassa kymmenessä vuodessa nykyinen koirarotukulttuurimme kaatuu omaan mahdottomuuteensa - terveyssyistä. Jo nyt osa koiraroduista on jouduttu kieltämään mm. downin syndroomaa vastaavien geenimuutosten vuoksi, tai koska rotu ei pysty enää lisääntymään leikkauksetta. Näistä syistä monessa rodussa koiran kasvattajana on pakko sulkea ainakin vähän silmänsä, tai ei löydä montaakaan jalostuskelpoista koiraa. Silloin me ihmiset alamme, kuten inhimilliseen luonteeseemme kuuluu, keksimään erilaisia erikoisia perusteluja vahvistaaksemme omia mahdollisuuksiamme silti jatkaa rakasta harrastustamme ja olla silti eettisesti hyviä ihmisiä. Tämä kaikki tarkoittaa koiranomistajan kannalta sitä, että ostaessasi rotukoiran et automaattisesti osta tervettä koiraa. Tutkimukset ehdottavat nykyään jopa 80%:n koirista kokevan elämässään salaista, pitkäaikaista kipua. En todellakaan väitä, että sekaroituisella koiralla olisi yhtään sen parempi tilanne kuin rotukoirilla, mutta mainitsen nimenomaan rotukoirat siksi, että törmään itse työssäni toistuviin ongelmiin rotukoiriin kohdistuvan silmien ummistamisen vuoksi. Näen alati koiria jotka voivat syödä, leikkiä, hyppiä, juosta uskomatonta vauhtia ja tehdä kaikenlaisia vauhdikkaita käännöksiä, mutta silti käyttäytymisen ongelmaa selvitettäessä taustalta paljastuu pitkäaikaista kroonista kipua. Törmään myös asian vähättelemiseen, sillä vielä meillä ei ole kaiken kansan tiedossa kuinka esimerkiksi rotujen käyttötarkoituuksinsa jalostaminen on vaikuttaminen kipujen piilottamiseen. Noin lyhyesti pähkinänkuoressa: esimerkiksi adrenaliini lievittää kipua. Mitä enemmän kipua, sitä enemmän voi olla myös vauhtia. Toinen vaihtoehto on passivoituminen ja liikkumishaluttomuus. Kun koiran käyttötarkoituksena on ollut esimerkiksi paimentaa lauma lampaita kaikenlaisten haasteiden, lauman jättäminen kivun vuoksi ei voi kuulua käyttäytymiseen. Koirat on jalostettu kestämään kovaakin kipua säilyttäen väliaikaisen suorituskykynsä. Sama koskee meitä ihmisiä eri mittakaavassa: me pystymme pakenemaan itsemme satuttaneinakin palavista taloista, koska selviytyminen on tärkeintä. Valitettavasti asian yli ei yleensä voida ajaa loputtomasti, sillä pitkäaikaisella elimistön kiputiloilla on stressimekanismien kautta jopa pysyviä, korjaamattomia seurauksia. 

 

Kivun suhteen yksi tavanomainen haaste on rationalisointi oman vahvisteharhan tukemiseksi: miksi minun koirani ei voisi olla sairas. 1. Koska se ei näytä siltä. 2. Koska se on aina kävellyt noin. Jos tarkastelemme näitä ajatuksia tarkemmin, huomaamme äkkiä pohjaavamme johonkin, jolla ei ole pohjaa nykytiedon perusteella. ”Näin huonosti käveleminen” voi aiheuttaa käyttäytymisen ongelmia nimenomaan joko lyhyellä, tai erityisesti pitkällä aikavälillä, koska elimistön muutos lievässä kroonisessa kivussa ei tapahdu hetkessä. Toisekseen se että koira ei näytä kipeältä, kertoo oikeastaan vain siitä, että se ei näytä kipeältä meidän määrittelemällämme asteikolla.  Saatamme ajatella, että koira on esimerkiksi "tutkittu jo terveeksi". Tarkemmin tarkasteltuna terveeksi tutkiminen ei ole mahdollista, vaan kyse on yleensä enemmän tulkinnoistamme. 

 

Entä henkinen kipu? Koiraväestössämme on valtavan paljon koiria, joiden piirteet muistuttavat ihmisten aistiyliherkkyyttä, tarkkaavaisuusongelmia ja impulsiivisuutta. Olen havainnut, että ihmisten kohdalla siinä missä ilmiöitä kuten ADHD tunnistetaan jo melko hyvin, myös ihmiset kohtaavat erilaisia syytöksiä erityispiirteistään. ”Sinä olet liian herkkä” tai ”etkö sä taaskaan muistanut”, tai ”yritä nyt rauhoittua”. Ohi on vielä monin paikoin mennyt ymmärrys siitä, kuinka ympäristön kielteinen palaute mm. aktivoi sympaattista hermostoa ja muita elimistön sekä mielen prosesseja, jotka aiheuttavat lumipalloefektin. Herkkyys ei ole kielteinen piirre, mutta siitä tulee sellainen kun se asetetaan tietynlaiseen ympäristöön, puutteellisen ymmärryksen ja/tai jätetään pärjäämisen varaan ns. ”tavallisena pidettävän” systeemin mukana. Kuuluisa "normaalius" on muuttunut laveasta spektristä suhteellisen ahtaaksi laatikoksi monessa ryhmässä. Näissä ihmisissä ja koirissa on kuitenkin valtavasti luovuutta ja muita kykyjä menestyä ympäristössään silloin, kun herkkyyttä ei katsota kielteisenä ominaisuutena. Herkät lapset ovat monesti ylivilkkaita ja sama pätee koiriin. Ylivilkkaudenkin tarkoitus on silti yleensä suojella. Ympäristön aiheuttaessa lisää kielteisiä tuntemuksia, suojakuori voimistuu. Tämä kierre päätyy koiramaailmassa helposti siihen, että koiraa aletaan sanomaan itsepäiseksi ja kovapäiseksi koiraksi. Koiran aistiherkkyys ja kokemusmaailman raskaat kokemukset alkavat viemään koiraa yhä kauemmas todellisuudesta ja yhä voimakkaamman fysiologisen ja psyykkisen suojamuurin alle, joka saa koiran näyttämään juuri siltä, että tähän koiraan ei vaikuta enää mikään. Se ei reagoi kutsuihin eikä vaatimuksiin rauhoittua, se vain menee ja tekee. Pahimmassa tapauksessa tulkitaan, että tämä koira ei kunnioita ihmistä. Näiden koirien taustalta löytyy usein yleensä aivan tavallisia syy-seuraussuhteita, jotka ovat mahdollisesti pahentaneet tilannetta, ja näiden koirien kanssa on aivan mahdollista elää hyvää, tasapainoista elämää.

​

​

​

Voiko sille tehdä vielä jotain?

 

Sähköpostilaatikkoni tavallisin viesti alkaa tai päättyy pohdintaan, voiko koiralle tehdä vielä jotain, vai onko tilanne toivoton. 

Lähes kaikille koirille voi tehdä vielä jotain, ainakin suurimmassa osassa tilanteita. Poikkeuksia ovat useinmiten tilanteet, joissa koira on liian sairas, tai sen elinympäristölle tai omistajalle ei voida tehdä jotakin joka olisi edellytys koiran hyvinvoinnin kannalta. Yleensä aloitamme ensin omistajan käyttäytymisen ja ympäristösuhtautumisen muutoksesta, emmekä siksi että omistajassa olisi vikaa vaan siksi, että me emme ihan oikeasti voi vaikuttaa toisen yksilön käyttäytymiseen mitään muuta kautta, kuin muuttamalla omaamme. Toisen ihmisen kanssa voimme vielä suullisesti edes toivoa kertomuksen kautta, että toivomme muutosta, mutta koiran kanssa meidän tulee näyttää sille kädestä pitäen mitkä asiat sen elinympäristössä ovat milläkin tavalla, mitä se tarkoittaa ja kuinka koiran kannattaa toimia, jotta se pärjää ympäristössään mahdollisimman hyvin. Mieluiten pärjäämisen lisäksi kokee myös päivittäin aitoa nautintoa. Siinä missä parisuhteen avain on hyvän tuottaminen toiselle, sama pätee koiran omistamiseen: kun pidämme huolta itsestämme ja omasta käyttäytymisestämme ollaksemme kumppaniamme kohtaan jaksavia, kärsivällisiä, kannustavia ja iloisia, tämä toimii myös koirien suhteen. Vaikutuksellamme itseemme on suora vaikutus ympäristön yksilöihin, joiden kanssa elämme. Kumppanimme herättävät meissä herkästi myös kielteisiä tunteita ja sama pätee vuorovaikutussuhteisiin eläintemme kanssa. Kielteiset tunteemme taas vaikuttavat siihen miten käyttäydymme, ja alkuperäinen ongelma alkaa vahvistua. Siksi olisi valtavan tärkeää päästää irti pelkojen värittämästä tunteilusta ja keskittyä faktoihin: mitä tämä toinen yksilö tarvitsee muuttuakseen ja mitä minä voin itse tehdä edesauttaakseni sitä? Tämän kysymyksen äärellä tulisi unohtaa aiemmissa kappaleissa mainitut väitteet kuten "ei se voi olla kipeä", tai "kyllä koiran tulee pystyä asioihin x ja y".

 

Joskus mietin koirien kaltoinkohteluun, painostamiseen ja stressin tuottamiseen kannustavia ihmisiä: tekevätkö he samoin ihmislapsille? Erotamme jostakin syystä usein paremmin vääryyden suhtautua näin omaan lajiimme, kuin toiseen lajiin. Harva ottaa lasta niskasta kiinni ja painaa lattiaa, vaikka suhtautuu koiriin toisella tavalla. Näin me erottelemme huomaamattamme lajit toisistaan tiedostamattamme ja pyrimme ongelmanratkaisuun kääntäen pettyneen katseemme kohti koiraamme.

 

Voikohan meille vielä tehdä jotain?

​​

​​