Kenen on ongelma?

Koiran omistaminen tuo mukanaan ennalta-arvaamattomia haasteita, joiden ratkaisemiseksi tarvitaan tietoa ja halua muuttaa koiran lisäksi itseämme. Tämä artikkeli on oikeastaan lista asioista, joita haluaisin sanoa jokaiselle koiranomistajalle.

Ongelmakäyttäytymisellä tarkoitetaan arkikielessä käyttäytymistä, joka tuottaa ongelmia haastavasti käyttäytyvän yksilön lähiympäristössä eläville. Haastava käyttäytyminen on kuitenkin yleensä tälle yksilölle itselleen elintärkeä yritys sopeutua sen elinympäristöön. Aggressiivisella käyttäytymisellä puolustaudutaan silloin, kun pakeneminen ei tunnu riittävän tai olevan mahdollista.  Ylikiihtyneisyyttä muodostuu silloin, kun koiran kokemat tunteet ylittävät sen kyvyt sietää tilanteessa kasautuvia ärsykkeitä. Harmillisesti rankaisukeskeisessä nykykulttuurissamme käyttäytymistä on totuttu tarkastelemaan hyvänä ja huonona, ennemmin kuin selvittämään minkälaista - ja miksi - käyttäytyminen oikeastaan on.

 

Ihmislajin historia selittää paljon siiä, minkä vuoksi keskitymme hyvyyteen ja huonouteen. Valtaväestömme on edelleen kasvanut pääasiallisesti käyttäytymistä rankaisuin korjaavassa ympäristössä, joka näkyy myös suhtautumisessamme lemmikkieläimiin. Tämä ei johdu siitä, että olemme huonoja ihmisiä, vaan siitä minkälainen sisäinen malli käyttäytymisen muokkaamisesta meihin itseemme on elinympäristössämme kuten perheessämme ja yhteiskunnassamme luotu. Lopputulemana toimintaamme ja suhtautumistamme ohjaakin siksi enemmän menneisyys kokemuksineen, kuin niinkään se minkälaiseksi toivomme käyttäytymisen tulevaisuudessa muuttuvan. Aikaisemmista käsityksistämme, näkökulmistamme ja mielipiteistämme on ongelmakäyttäytymisen ratkaisemisessa lähtökohtaisesti haittaa, sillä ne estävät meitä suhtautumasta käyttäytymiseen objektiivisesti ja analyyttisesti. Tämä on se kohta missä päästään käsiksi artikkelin ensimmäiseen lauseeseen: käyttäytymisen ongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan tietoa. Tarvitaan tietoa käyttäytymisen luonteesta ja toisaalta tiedon ymmärtämiseksi ensin näkökulmaa siitä, minkä vuoksi käyttäytymiseen liittyvään nykytietoon tulisi suhtautua sellaisenaan ilman erillisiä henkilökohtaisia aivoituksia ja ideologioita.

Kaikenlainen ”pitäminen” ja ”saaminen”

 

Olen nähnyt työssäni 15 vuoden ajan paljon erilaisia ihmisiä ja heidän ideologioitaan ongelmallisesta käyttäytymisestä. Sen mukana on tullut kaikenlaista, kuten kommentteja ”koira ei saa purra ihmistä” tai ”koiran pitää toimia näin”. Jos mietimme tätä ”pitämistä” ja ”saamista” etologian näkökulmasta, huomaamme oikeastaan aika pian että kyseessä on ihmisen ideologia joka jättää täysin ulkopuolelleen kaiken tiedon koirasta lajina. Vaikka koiraa tulisi nykytiedon perusteella tarkastella nykyään omana lajinaan, koira on silti peräisin luonnossa eläneestä olennosta. Jokaiselle luonnossa eläneelle lajille kuuluu yhteneväisiä tarpeita, jotka liittyvät luonnossa selviytymiseen. Niiden on saatava elämässään tyydytys mahdollisuudesta löytää ruokaa elinympäristössään ja niiden on voitava paeta uhkaavia tilanteita tai viimeistään suhtautua aggressiivisesti, jos pakoreitit ovat estyneet. Kaikesta tästä luopuminen tarkoittaisi ensin yksilön kuolemaa ja lopulta lajin päätymistä sukupuuttoon. Luonnonmukaisessa elämässä eläinten ei pidä tehdä jotakin tiettyä, eivätkä niiltä ole tietyt asiat kiellettyjä toisen mystisen auktoriteetin vuoksi. Toki koirillakin muotoutuu resursshierarkiaan liittyen suhteita esimerkiksi sen puolesta kuka syö mitäkin ruokaa ja missäkin tilanteessa, mutta lähtökohtaisesti lauma ei perustu siihen, että vahvemmat yksilöt polkevat päiviltä heikommat. Luonnontieteissä käytettävä termi kelpoisuus liittyy tähän vahvasti. Mitä parempi kelpoisuus yksilöllä on, sitä todennäköisemmin sen kanssa lisäännytään. Kelpoisuuteen taas vaikuttaa erittäin vahvasti todella monet muutkin asiat, kuin yksilön fyysinen vahvuus pitää ruoat itsellään. Tutkimustiedon mukaan yksilön kelpoisuutta voi lisätä myös esimerkiksi se, että se antaa toistuvasti itseltään pois jotakin toisille lajinsa edustajille. Näitä kelpoisuusvaikutteita ei jaotella "hyviin" tai "huonoihin". Ne kaikki vain ovat.

 

Kun kuvaan astuu ihminen, alamme käsitellä käyttäytymistä ja koiria omien ideologiemme ja normiemme kautta. Meille on kerrottu, että meidän pitää mennä kouluun ja me emme saa suhtautua aikuisiin ihmisiin aggressiivisesti. Tämä on osa ihmisten välistä dominanssia ja johtajuusajattelua, joka perustuu esimerkiksi paitsi varsin poimuttuneen myöhäisaivokuoremme kykyyn luoda tällaisia näkymättömiä valtasuhteita toistemme välille, myös siihen millä tavalla ympäristömme on kohdellut meitä. Tosin, siinä missä osa rankaisu- ja pitämispohjaisia rakenteita kohdanneita ihmisistä ovat ottaneet samat rakenteet käyttöönsä, ovat toiset oivaltaneet vastustaa niitä ja luoda uudenlaisia rakenteita. Tähän muutosta hakevaan ihmistyyppiin kuuluvat kaikenlaiset protagonistit, jotka eivät tiedostamattaan vastusta muutosta vaan hakeutuvat aktiivisesti sen äärelle. Tästä päästään taas tiedon tärkeyden ääreen, sillä tällainen ajattelu edellyttää vanhasta tiedosta luopumista ja uuden, nykyaikaisemman tiedon ääreen astumista. Nykyään tiedämme, että rankaisut esimerkiksi heikentävät yksilön frontaalilohkon aivotoimintaa joka on yhteydessä impulsiivisuuden ja tunteiden toimintaan. Riippuen siitä katsooko asiaa neurobiologian, psykologian, etologian tai minkä tahansa tieteenalan näkökulmasta, tästä alkaa vyöryä isompi kokonaisuus kohti tilanteita joissa yksilön turvallisuudentunne heikkenee, motivaatio laskee, fysiologia alkaa tukea haitallisia prosesseja ja aggressiivisuuden sekä pelkojen (näitä usein pidetään niinä mainittuina ongelmakäyttäytymisinä), määrä alkaa kasvaa.

 

Valitessamme tulokulmaa ongelmakäyttäytymisen ratkaisemiseksi, olisi hyvä tiedostaa ensin minkälaisen olennon ongelmakäyttäytymistä ratkotaan, minkälaista ongelmakäyttäytyminen oikeastaan on ja miksi se tapahtuu.

Ongelmallista käyttäytymistä on esimerkiksi ihmisten toistuva taipumus unohtaa toislajisten koirien etologinen alkuperä ja psyykkinen, sekä fysiologinen kehitysaste. Ensimmäinen ratkaisu tällaiseen ongelmakäyttäytymiseen on luopua omista oletuksistaan ja tutustua koiraan lajina, jonka voit aloittaa vaikka tästä: koira on kehitysvammainen susi, niin typerältä kuin kuulostaakin. Koira on psyykkisesti noin neljän kuukauden kehitysasteella elävä, sudesta pentumaistunut (neotenisaatio) koiraeläin, jolla on neurokristopatia (hermoharjan kehityshäiriö). Neljän kuukauden ikäisen pentusuden asteikolla ei ole omaksuttu vielä esimerkiksi yksinolemisen tai resurssihierarkian taitoja kovin hyvin. Näiden eläinten elämä perustuu vähintään kohtalaisen sopuisaan laumaelämään toisten yksilöiden kanssa, joskin nykyajan koirista osa ei ole tutkimusten perusteella enää juurikaan laumaeläimiä. Koirien käyttäytymisen motivaatiot perustuvat paitsi ravinnonhankintaan ja siihen liittyvään selviytymiseen, lisääntymiseen ja fysiikan ylläpitoon ravinnonhankintaa varten, mutta myös kesyyntymistä seuranneen pentumaistumisen ansiosta vahvaan tunnesidokseen sille läheisten ihmisten kanssa. Ihmisen ja koiran välillä erittyy tutkimusten mukaan oksitosiinia ja muita tunnettuja rakkaushormoneja, jotka muistuttavat aikuisen ihmisen ja ihmislapsen välistä rakkaussuhdetta. Nykyajassa myös ihmisten välisen kasvatussuhteen neuvotaan mieluiten perustuvan lempeään opastamiseen ja onnistumisten palkitsemiseen, siinä missä tarvittavat rajat asetetaan lempeästi ja ymmärrettävästi. Tämä on sitä paljon puhuttua johdonmukaisuutta, joka jostain syystä on lähtenyt koiraihmisten keskuudessa aivan linjoiltaan tarkoittamaan jonkinlaista älytöntäkin periksiantamattomuutta.

 

Kouluttaminen ja oppimisprosessit

 

Kouluttamisella tarkoitetaan oppimisprosessia jonka tarkoituksena on muuttaa käyttäytymistä nykymuodostaan toisenlaiseksi. Kouluttaessa yksilö alkaa tekemään asioita, joita se ei ole aikaisemmin tehnyt tai se lakkaa tekemästä jotakin, mitä se on aikaisemmin tehnyt, koska se tekee tulevaisuudessa tilanteessa mielummin jotakin muuta. Oikeastaan nämä kaksi ovat samoja asioita keskenään, mutta avaan molemmat vaihtoehdoiksi siksi, että arvaan jonkun pian pohtivan että mitä sitä ongelmakäyttäytymistä sitten lopetetaan. Esimerkiksi tällä jälkimmäisellä tavalla. Koiran kanssa työskennellessämme olemme sillä tavalla vastuullisessa asemassa, että me ohjaamme prosessia kognitiivisen etulyöntiasemamme vuoksi johonkin tiettyyn suuntaan. Sillä tavalla olemme tasavertaisia, että ihmisen on muutettava omaa käyttäytymistään ja/tai ympäristöä, jotta koiran käyttäytyminen muuttuisi. Asian ydin on, että molempien käyttäytyminen muuttuu. Kouluttaminen ei ole yksilön kouluttamista. Se on vuorovaikutusprosessi kahden yksilön välillä, joista toinen koulutettavana olemisen osapuoli on ihminen. Kouluttaminen on tätä pohjaa ajatellen oikeastaan typerä sanakin: ennemmin puhuisin oppimisesta ja oppimisprosesseista.

 

Opettaessamme ihmisille matematiikkaa, ymmärrämme peruskoulujärjestelmän tarpeellisuuden, koska tarvitsemme ympäristön jossa voidaan tuottaa senziljoonia toistoja ja rauhallisia oppimistilanteita. Ymmärrämme, että oppiminen ei seuraa yksittäisestä tapahtumasta. Yksittäinen onnistuminen ei opeta koko yhtälöihin liittyvää teoriaa ja sen soveltamista konsepteineen, eikä varsinkaan saa aikaan salamannopeita reaktioita tuottaa oikeita vastauksia yhä nopeammin. Mielemme tarvitsee harjoittelua. Kaikessa oppimisessa on kyse mielen lisäksi myös kehon muutoksista: muodostamme uusia yhteyksiä aivoissamme ja fysiologiassamme, jotta uudet taidot tallentuvat muistiin ja sieltä käsin toimivat yhä paremmin. Tätä pintaa vasten esimerkiksi yksittäisen koulutustapahtuman väkisin loppuun vieminen on älytöntä silloin, kun koira on tehnyt 15 toistoa jotain muuta kuin oli tarkoitus, ja viimeisen halutaan onnistuvan. Samoin on hassua kuinka ihminen päätyy luulemaan, että koiran pitäisi oppia yhdellä tai viidellä toistolla valtavan määrä asioita konsepteineen. Jostain syystä yksi tavallinen ihmisten ongelmakäyttäytyminen on unohtaa toisen yksilön kokemus kokonaan, koska oma kokemuksemme on, että me tarvitsemme tämän toisen yksilön muuttumista enemmän, kuin se tarvitsee aikaa omaan muutokseensa. Kaikki tämä tapahtuu luonnollisesti tiedostamatta, eikä vaikuta siihen minkälaisia ihmisiä olemme. Se on kaikki osa inhimillisyyttä ja selviytymistarinaamme, mutta harmillisesti tästä on muille välillä harmia. Impulsiivisuutemme hätistää toista muutokseen omien äkkipikaisten, usein vääränsuuntaisten ja toisinaan harkitsemattomienkin menetelmien parissa vie sekä meidät, että vastuuttamamme yksilön kaaokseen.

 

Tästä ajattelutavasta luopuminen on helpompaa heti kun sen tiedostaa ja osaa laittaa asiat perspektiiviin. Valitessamme tulokulmaa ongelmakäyttäytymisen ratkaisemiseksi, olisi hyvä tiedostaa ensin minkälaisen olennon ongelmakäyttäytymistä ratkotaan, minkälaista ongelmakäyttäytyminen oikeastaan on ja miksi se tapahtuu.  Koiran oppiminen on osittain hyvin samanlaista kuin ihmisen, mutta osittain hyvin paljon yksinkertaisempaa. Koira on kognitiivisesti noin parivuotiaan ihmislapsen tasolla ja siltä jää näkemättä valtava määrä sellaisia merkityksiä, joita me ihmiset näemme. Ne liittyvät erityisesti omaan toimintaan suhteessa toisiin elollisiin. Siinä missä me usein kuvittelemme kouluttavamme koiraa ajattelemaan jotakin tai suhtautumaan toisin, me usein koulutamme yksinkertaisesti käyttäytymisiä joihin liittyy sellaisia tuntemuksia, joita emme osaa arvata ollenkaan. Oikeastaan fiksuinta olisi suhtautua kaikkeen muutoksen kohteena olevaan käyttäytymiseen tarkastelemalla mistä tarpeesta käsin tämä käyttäytyminen lähtee. Esimerkiksi hihnassa ohitustilanteissa turhautuva koira voi olla sosiaalisena eläimenä valtavan turhautunut sosiaalisten tilanteiden puutteesta ja alkaa hihnassa toisen koiran nähdessään ennakoimaan jo valmiiksi pettymystä: sosiaalinen tilanne tulee kuitenkin estymään, koska niin on käynyt koiran elämässä aina aikaisemminkin. Ehkä elämään olisi hyvä tuottaa sosiaalisia kontakteja (muissa kuin ohitustilanteissa), ennen kuin maltillisia ohituksia lähdetään harjoittelemaan? Jos koira elää alati sosiaalisessa puutteessa, ruokapalkkio on hyvin epäfunktionaalinen vahviste suhteessa pettymyksen aiheuttamien kielteisten viretilojen purkamiseen ohitustilanteissa.

 

Tätä voi miettiä toisinkin päin: jos sinulla on tapana ohittaa koirasi tunteet, tarpeet ja kognitiivisten kykyjen luomat rajoitteet, mitä tarvitsisit itse löytääksesi malttia tilanteeseen? Ehkä vertaistukea, lisätietoa ja varmoja harjoitusvinkkejä, jotta et turhaudu prosessissa siihen, että joudut miettimään toimitko asiaa edistävästi vai hankaloittavasti?

 

Voi sattua vaikkei tule verta

 

Mene töihin, käy kuntosalilla, harrasta kutomista, tee itse kotiruokaa, opiskele kympin oppilaana ja ole menestynyt yrittäjä. Vie lapset viiteentoista harrastukseen joka viikko, äläkä sano että väsyttää. Ei vois sattua jos ei tule verta. Joitakin hetkiä sitten yhteiskunnassamme keksittiin, että voimme kaikki olla uniikkeja oman elämämme supersankareita. Tuli superfoodin, kehonrakennuksen ja ennenkaikkea laiskuudesta ja nauttimisesta syyttämisen aikakausi. Olethan mahdollisimman kiireinen ja silti elämäsi kukoistavimmassa kunnossa sekä psyykkisesti että fyysisesti? Tai jos sairastutkin, muistathan suorittaa palautumista ainakin fysioterapian, meditaation, kranio-sakraalihoidon ja taideterapian keinoin? Kun ympäristömme on vetänyt meidät ihmiset tähän juttuun mukaan, ei ole ihme että me olemme vetäneet koiramme tähän mukaan. Nyt on todella tehokkaat käyttäytymisterapiaohjelmat, fysioterapeutit ja erikoislääkärit. Koira syötetään prosessiin sisään ja sitten sen tulisi olla kohta jo valmis. Valmistunut hyväksi lemmikiksi. Sama näkyy kaikessa yhteiskunnassamme aina tarkkaan määritellyistä synnytysohjelmista alkaen; aito kokemus omasta kehosta ja mielestä on jäänyt jossain kohtaa taka-alalle. Onneksi liukuma tästä näkökulmasta vaikuttaa olevan siirtymässä toiseen suuntaan ja aidosta hyvinvoinnista, irti päästämisestä ja rentoutumisesta on tulossa juttu. Tämä on alkanut hiljalleen lipumaan myös koirankoulutukseen. Alamme ymmärtää, että joskus koira kainalossa on parempi lukea kirjaa kuin opettaa sille, että jokainen liikahduksemme ennakoi tulevaa yhteistä suoritusta.

 

Osa ihmisistä on autuaan tietämättömiä koiran mielen ja kehon yhteydestä ja se ei ole todellakaan minkäänlainen ihme ottaen huomioon, kuinka paljon meitä on irtaannutettu omasta kehostamme ja mielestämme vaatimalla ahkeruutta, impulssikontrollia, joustavuutta ja tunnollisuutta. Kuitenkin nykytutkimuksen kautta tiedämme varsin hyvin, minkälaisia vaikutuksia esimerkiksi terveysongelmilla on aivojen toiminnalle ja kuinka paljon paremmin uupumus tulisi huomioida. Jatkuva tsemppaaminen ei ole moderni ratkaisu. Krooninen kipu tai pahoinvointi (kuten esimerkiksi nivelrikko tai närästys), vanhentaa aivoja siinä missä alkoholi ja liikkumattomuuskin. Se aiheuttaa muutoksia hermovälittäjäainetoiminnassa ja siten mielialoissa. Tiedämme itsestämme, että emme pysty ratkaisemaan ongelmanratkaisutehtäviä fyysisen paineen alla, kuten menemään päänsäryssä pääsykokeeseen suoriutumaan, mutta koiran käyttäytyessä haastavasti emme tule välttämättä ajatelleeksi asiaa. On oikeastaan aika mielenkiintoista, miten tulemme ihan ensin ajatelleeksi, että ehkä koira on vain perusluonteeltaan aggressiivinen tai itsepäinen. Varmaan siinä on joku luonnevika. On minulta joskus kysytty sitäkin, voiko koiralla olla narsistinen persoonallisuushäiriö.

 

Koiran kipuun liittyviä eleitä ja niiden tunnistamista käydään tarkemmin läpi oirelistauksineen artikkelissani Koiran salattu kipu, mutta tässä yhteydessä haluan sanoa aiheesta muutaman toisenlaisen sanan. Törmään edelleen säännönmukaisesti koiran kasvattajiin, siis aivan aidosti pitkän linjan koiraihmisiin, jotka eivät tunnista koiran kivun oireita. Olen kuullut, kuinka ”koirien lonkkien terveyttä mittaava asteikko on tehty paimenkoirille ja siten ei sovi tälle rodulle”, kuinka ”juoksevaa koiraa ei voi sattua”, miten "tälle rodulle  ja liikkumishaluttomuus on normaalia" ja ”kuinka tällä rodulla tulkitaan allergiat aina väärin”. Näitä havaintoja on aivan käsittämätön määrä. Ja mitä se tarkoittaa koiranmoistajien kannalta? Koirarodut on jalostettu tiettyihin käyttötarkoituksiin ja -ominaisuuksiin, sekä ulkomuotonsa osalta tietynlaiseksi. Suden kokoisen eläimen kutistaminen pikkuruiseksi tai pitkän selän ja lyhyiden jalkojen edistäminen samassa koirassa ei voi mitenkään olla hyvä idea; eikä se ole ollut. Monet ammattilaiset penäävät, että viimeistään muutamassa kymmenessä vuodessa nykyinen koirarotukulttuurimme kaatuu omaan mahdottomuuteensa terveyssyistä. Jo nyt osa koiraroduista on jouduttu kieltämään mm. downin syndrooman vuoksi, tai koska rotu ei pysty enää lisääntymään leikkauksetta. Monessa rodussa koiran kasvattajana on pakko sulkea silmänsä, tai ei oikeasti löydä enää yhtään jalostuskelpoista koiraa. Silloin me ihmiset alamme keksimään erilaisia erikoisia perusteluja vahvistaaksemme omia mahdollisuuksiamme silti jatkaa rakasta harrastustamme ja olla silti eettisesti hyviä ihmisiä. Tämä kaikki tarkoittaa koiranomistajan kannalta sitä, että ostaessasi rotukoiran et automaattisesti osta tervettä koiraa, vaan hyvin todennäköisesti koiran jolla tulee olemaan useamman kerran elämässään tilanteita, joissa salainen terveysongelma vaikuttaa sen käyttäytymiseen. Tutkimukset ehdottavat nykyään jopa 80%:n koirista kokevan elämässään pitkäaikaista kroonista kipua. En todellakaan väitä, että sekaroituisella koiralla olisi yhtään sen parempi tilanne kuin rotukoirilla, mutta mainitsen nimenomaan rotukoirat siksi, että törmään työssäni toistuviin ongelmiin nimenomaan rotukoiriin kohdistuvan silmien ummistamisen vuoksi. Näen työssäni alati koiria jotka voivat syödä, leikkiä, hyppiä, juosta uskomatonta vauhtia ja tehdä kaikenlaisia vauhdikkaita käännöksiä, mutta silti käyttäytymisen ongelmaa selvittäessä taustalta paljastuu pitkäaikaista kroonista kipua. Törmään myös asian vähättelemiseen, sillä vielä meillä ei ole kaiken kansan tiedossa kuinka esimerkiksi rotujen käyttötarkoituuksinsa jalostaminen on vaikuttaminen kipujen piilottamiseen. Noin lyhyesti pähkinänkuoressa: adrenaliini lievittää kipua. Mitä enemmän kipua, sitä enemmän voi olla myös vauhtia. Toinen vaihtoehto on passivoituminen ja liikkumishaluttomuus. Kun koiran käyttötarkoituksena on ollut esimerkiksi paimentaa lauma lampaita kaikenlaisten haasteiden, lauman jättäminen kivun vuoksi ei voi kuulua käyttäytymiseen. Koirat on jalostettu kestämään kovaakin kipua säilyttäen väliaikaisen suorituskykynsä. Sama koskee meitä ihmisiä eri mittakaavassa: me pystymme pakenemaan itsemme satuttaneinakin palavista taloista, koska selviytyminen on tärkeintä.

 

Kivun suhteen yksi tavanomainen ongelma on rationalisointi oman vahvisteharhan tukemiseksi: miksi minun koirani ei voisi olla sairas. 1. Koska se ei näytä siltä. 2. Koska se on aina kävellyt noin. Jos tarkastelemme näitä ajatuksia tarkemmin, huomaamme äkkiä pohjaavamme johonkin, jolla ei ole mitään pohjaa nykytiedon perusteella. ”Näin huonosti käveleminen” voi aiheuttaa käyttäytymisen ongelmia nimenomaan joko lyhyellä, tai erityisesti pitkällä aikavälillä, koska elimistön muutos lievässä kroonisessa kivussa ei tapahdu hetkessä. Toisekseen se että koira ei näytä kipeältä, kertoo oikeastaan vain siitä, että se ei näytä kipeältä meidän määrittelemällämme asteikolla. Kun asiaa katsoo löytämänsä uuden tiedon mukaan, asiakkaani alkavat näkemään oireet jotka minä ja eläinlääkäri olemme bonganneet ja oppivat myös seuraamaan niitä.

 

Entä henkinen kipu? Koiraväestössämme on valtavan paljon koiria, joiden piirteet muistuttavat ihmisten aistiyliherkkyyttä, tarkkaavaisuusongelmia ja impulsiivisuutta. Olen havainnut, että ihmisten kohdalla siinä missä ilmiöitä kuten ADHD tunnistetaan jo melko hyvin, myös ihmiset kohtaavat erilaisia syytöksiä erityispiirteistään. ”Sinä olet liian herkkä” tai ”etkö sä taaskaan muistanut”, tai ”yritä nyt rauhoittua”. Ohi on mennyt ymmärrys siitä, kuinka ympäristön kielteinen palaute mm. aktivoi sympaattista hermostoa ja muita elimistön sekä mielen prosesseja, jotka aiheuttavat lumipalloefektin. Herkkyys ei ole kielteinen piirre, mutta siitä tulee sellainen kun se asetetaan tietynlaiseen ympäristöön, puutteellisen ymmärryksen ja/tai jätetään pärjäämisen varaan ns. ”tavallisena pidettävän” systeemin mukana. Näissä ihmisissä ja koirissa on kuitenkin valtavasti luovuutta ja muita kykyjä menestyä ympäristössään silloin, kun herkkyyttä ei katsota kielteisenä ominaisuutena. Herkät lapset ovat monesti ylivilkkaita ja sama pätee koiriin. Ylivilkkauden tarkoitus on suojella. Ympäristön aiheuttaessa lisää kielteisiä tuntemuksia, suojakuori voimistuu. Tämä kierre päätyy koiramaailmassa helposti siihen, että koiraa aletaan sanomaan itsepäiseksi ja kovapäiseksi koiraksi. Koiran aistiherkkyys ja kokemusmaailman raskaat kokemukset alkavat viemään koiraa yhä kauemmas todellisuudesta ja yhä voimakkaamman fysiologisen ja psyykkisen suojamuurin alle, joka saa koiran näyttämään juuri siltä, että tähän koiraan ei vaikuta enää mikään. Se ei reagoi kutsuihin eikä vaatimuksiin rauhoittua, se vain menee ja tekee. Pahimmassa tapauksessa tulkitaan, että tämä koira ei kunnioita ihmistä. Näiden koirien taustalta löytyy kivun lisäksi yleensä aivan tavallisia syyseuraussuhteita, jotka ovat pahentaneet tilannetta, ja näiden koirien kanssa on aivan mahdollista elää hyvää, tasapainoista elämää.

Voiko sille tehdä vielä jotain?

 

Sähköpostilaatikkoni tavallisin viesti alkaa tai päättyy pohdintaan, voiko koiralle tehdä vielä jotain, vai onko tilanne toivoton. Tämänkin koen kertovan yhteiskunnastamme: kysymme auktoriteetilta, eli siltä koirilta tuntevalta henkilöltä voiko tilanteelle tehdä vielä jotain, koska kaikista kipeimmin sisäinen lapsemme kaipaa vastausta, joka voi vapauttaa meidät suruprosessiin tai antaa toivoa. Unohdamme, että tämä henkilö ei tiedä tilanteestamme tai koirastamme mitään, ja että jos koiran omistaja osaisi  kuvailla tilannetta niin tarkasti kuin tilanteen ymmärtämiseksi olisi tarpeen, he eivät todennäköisesti tarvitsisi kouluttajaa. Lähestymme luonnostamme asiaa epätoivon kautta, koska koira on ollut haastava koulutuksesta huolimatta jo monesti: voiko sille edes tehdä mitään? Joskus mietin, että kouluttajan asema on toisaalta pelottavan auktoriteettinen ja sama pätee erityisesti muihin koirien kanssa työskenteleviin tai harrastaviin, joilla voi olla kokemusta mutta ei koulutusta asiaan. Kokemuksessa on se haastava puoli, että me oikeastaan luomme oman kokemuksemme vahvistaen ennalta olevia uskomuksiamme niin paljon kuin mahdollista. Samalla alalla työskentelevistä toinen voi kokea, että koiran selättäminen ja pelossa huudattaminen on hyvä idea, kun toinen taas kokee tämän tekevän niin paljon tuhoa, että olisi eläinsuojeluilmoituksen paikka (jälkimmäinen on totta, koiran selättäminen rikkoo eläinsuojelulainsäädäntöä ja siihen on syynsä). Siinä missä haluamme herkästi ulkoistaa vastuun toisaalle omassa avuttomuuden kokemuksessamme, koiramme hyötyisi usein enemmän ongelmanratkaisukeskeisestä näkökulmasta: minulla on kaikkia näitä havaintoja koirastani, ja ammattilainen voi neutraalisti tehdä niistä, sekä uusista yhteisistä havainnoistamme koulutussuunnitelmaa minun kanssani. Kukaan ulkopuolinen ei ole oikea henkilö kertomaan, mitä sinun pitäisi tehdä tai oletko tehnyt oikein tai väärin. Voit tietysti silti hyödyntää ammattilaisia katsomaan faktoja kanssasi objektiivisesti.  Ja neuvon, että jos kuulet syytöksiä, varsinkin lyhyiden ohikiitävien johtopäätösten perusteella tehtynä: vaihda ammattilaista. 

 

Lähes kaikille koirille voi lähes poikkeuksetta ja suurimmassa osassa tilanteita tehdä jotakin, lukuunottamatta tilanteita joissa se on liian sairas, tai sen elinympäristölle tai omistajalle ei voida tehdä jotakin. Yleensä aloitamme ensin omistajan käyttäytymisen ja ympäristösuhtautumisen muutoksesta, emmekä siksi että omistajassa olisi vikaa vaan siksi, että me emme ihan oikeasti voi vaikuttaa toisen yksilön käyttäytymiseen mitään muuta kautta, kuin muuttamalla omaamme. Toisen ihmisen kanssa voimme vielä suullisesti edes toivoa kertomuksen kautta, että toivomme muutosta, mutta koiran kanssa meidän tulee näyttää sille kädestä pitäen mitkä asiat sen elinympäristössä ovat milläkin tavalla, mitä se tarkoittaa ja kuinka koiran kannattaa toimia, jotta se pärjää ympäristössään mahdollisimman hyvin. Mieluiten pärjäämisen lisäksi kokee myös päivittäin aitoa nautintoa. Siinä missä parisuhteen avain on hyvän tuottaminen toiselle, sama pätee koiran omistamiseen: kun pidämme huolta itsestämme ja omasta käyttäytymisestämme ollaksemme kumppaniamme kohtaan jaksavia, kärsivällisiä, kannustavia ja iloisia, tämä toimii myös koirien suhteen. Vaikutuksemme itseemme on suora vaikutus ympäristön yksilöihin, joiden kanssa elämme. Kumppanimme herättävät meissä herkästi myös kielteisiä tunteita ja sama pätee vuorovaikutussuhteisiin eläintemme kanssa. Kielteiset tunteemme taas vaikuttavat siihen miten käyttäydymme, ja alkuperäinen ongelma alkaa vahvistua. Siksi olisi valtavan tärkeää päästää irti tunteilusta ja ajattelusta ja keskittyä olennaisiin faktoihin: mitä tämä toinen yksilö tarvitsee muuttuakseen ja mitä minä voin itse tehdä edesauttaakseni sitä? Toiset eivät ymmärrä auttaa toisia, vaan lähestyvät asiaa pakon ja auktoriteetin kautta. Joskus mietin koirien kaltoinkohteluun, painostamiseen ja stressin tuottamiseen kannustavia ihmisiä: tekevätkö he samoin ihmislapsille? Ihmislapsi sentään edes on jossain määrin hierarkinen hahmo verrattuna koiraan, mutta erotamme kuitenkin paremmin vääryyden suhtautua näin omaan lajiimme, kuin toiseen lajiin. Harva ottaa lasta niskasta kiinni ja painaa lattiaan, vaikka lapsella olisi kyky ymmärtää mistä se on seurausta, toisin kuin koiralla. Näin me erottelemme lajit toisistaan tiedostamattamme, täysin alitajuisin prosessein. Voikohan meille vielä tehdä jotain?

 

 

Tilanteissa joissa ei voida tehdä enää mitään, on yleensä kysy joko koiran sairastumisesta lopullisesti tai koiranomistajan standardeista. Koira voi tarvita taipumuksiltaan, persoonallisuudeltaan ja monista muista syistä esimerkiksi tietyntyyppisen rauhallisemman elinympäristön välttyäkseen alati liialta altistumiselta pelon kohteille, mutta koiran omistaja ei halua luopua kaupunkiasunnosta. Silloin voidaan joskus päätyä tilanteisiin, joissa ei voida tehdä mitään. Tällä tosin on lopulta sillä tavalla vähän tekemistä koiran kanssa, että siinä missä meillä ihmisillä, on koirillakin täysi oikeus ja ihan genetiikan sääntelemä pakko olla keskenään aivan erilaisia yksilöitä erilaisine tarpeineen. Kun koemme avuttomuutta, alamme huomaamattamme irtaannutta itseämme aktiivisen ongelmanratkaisijan roolista ja siirtää vastuuta toisaalle: miksi koira on tuollainen, miksi ympäristö on tällainen. Se on ymmärrettävää, mutta molemmat vaihtoehdot seisovat todellisen ongelmanratkaisun tiellä. Useissa tilanteissa meidän tulee valita kuinka paljon haluamme jotakin asiaa ja kuinka paljon olemme valmiita näkemään sen eteen. Irti päästäminen siitä itse näkemästään visiosta ja uudenlainen laatikon ulkopuolelta ajatteleminen voi olla todella vaikeaa, mutta se on yleensä paljon lähempänä ongelmanratkaisua kuin yritykset muokata koiraa. Meissä itsessämme on valtava määrä potentiaalia oman koiramme kouluttajina siltä osin, että meillä on yleensä siihen jonkinlainen kiintymyssuhde, jonka lisäksi me saamme siitä päivittäin informaatiota, kunhan opimme keräämään sitä ja tulkitsemaan sitä oikein. Todellinen sanomani siis on, että luopuessamme siitä että kysymme muilta ja unohdamme omat mielipiteemme tai ajatuskierteestä että asialle ei voi ehkä edes tehdä mitään, alamme suhtautua asiaan objektiivisemmin. Siinä syntyy tila todelliselle ongelmanratkaisulle. 

 

Auktoriteetit ja Kouluta koirasi-kulttuuri

 

Jos ohitusongelmat hävettävät tai kuulet kommentteja siitä miten et hallitse koiraasi, elät selvästi samassa todellisuudessa kuin minä. Näen kaikkialla ympärilläni erikoista, syyllistävää suhtautumista siitä miten ”ihmisen tulisi hallita koiransa”. Joskus mietin, että minkälaisia sisäänrakennettuja taitoja meillä oikein pitäisi olla. Määritettiinkö kivikaudella, että meille on geneettisesti äärimmäisen tärkeää tuntea koirien käyttäytymistä? Tuskin. Jokainen ei voi myöskään opiskella koirien käyttäytymistä vuosia kaikkia mahdollisia skenaarioita varten. Koiran omistajaa syyllistäviä kommentteja kuulee jopa ammattilaisilta kuten eläinlääkäreiltä jotka näkevät koiraa pöydällään vain ohikiitävän hetken - ja ongelma on, että ihmisten välisessä hierarkiassa on luonnollista uskoa ammattilaista enemmän kuin itseään. Väitän, että useinmiten väärässä on se henkilö, joka veti pikaisimmat johtopäätökset, sillä käyttäytyminen ei toimi niin. Koiran omistaja on katsellut koiraansa yleensä jo kauan ja tullut siihen tulokseen, että jotakin tapahtuu, jota hän ei osaa itse ratkoa. Tällainen päätös on ehdotonta taitoa ja viisautta!

 

Omissa päivätöissäni käy nopeasti selväksi, että mystisellä selkärangalla ei kouluteta koiria. Moni koira saadaan kyllä varmasti auktoriteettiasetelmilla väliaikaisesti hiljaiseksi tai hiipiväksi (joka muuten mukavasti lisää auktoriteetin toimivuuden harhaa), mutta sitä seuraavat oppimiseen, vuorovaikuttumiseen ja käyttäytymiseen lisääntyvät ilmiöt ovat aika karmaisevia tulevaisuuden kuvia. Tapaan paljon koiranomistajia, jotka ovat lempeitä, kärsivällisiä ja kiinnostuneita opiskelemaan koulutustekniikkaa, mutta he saavat ympäristöstään kommentteja siitä, kuinka heidän pitäisi olla parempia johtajia koirilleen. Joskus he haluavat näyttää mallia, miten koiria koulutetaan. Jälkikäteen on surullista kuulla tarinoita, kuinka koiranomistajat ovat toimenpiteet nähtyään todenneet tilanteen pahentuneet ja heidän kokeneen tilanteessa, että he antoivat hiljaa sivussa seisoen kiduttaa koiraansa. 

 

Tiesitkö, että käyttäytyminen ei ole koskaan stabiilia vaan muuttuu ympäristön mukaan? Minusta on mielenkiintoista, miten me ihmiset emme usein tiedä tätä ympäristön ja käyttäytymisen välistä faktaa ihmistenkään kohdalla. Olemme erilaisissa ihmissuhteissamme eri rooleissa: erilaisia lapsina äideillemme, siskoina veljillemme tai opettajina oppilaillemme. Olemme erilaisia kesämökillä ja työpaikalla, emmekä joudu miettimään näitä asioita. Ne vain tapahtuvat. Lisäksi olemme erilaisia jatkuvan paineen alaisena kuin olemme rennossa mielentilassa. Jos olemme joka päivä huonossa parisuhteessa, olemme arvaamattomampia kuin tasapainoisessa parisuhteessa. Sama pätee koiriimme. Koira käyttäytyy siten, kuten se on kannattavinta tai edes mahdollisinta käyttäytyä nykyisessä elinympäristössään. Käyttäytyminen ei ole jotain mikä on muuttumaton palikka istutettuna koiraan, ja sitä muokkaamalla saataisiin erilailla käyttäytyvä koira. Käyttäytyminen joustaa ja muuttuu jokaisena elämämme päivänä ympäristömme mukaan. Jos koirasi käyttäytyy agressiivisesti, ajattele kuinka huono olo sinulla itselläsi pitäisi olla, että käyttäytyisit samoin?

 

Vaikka käyttäytyminen muuttuu ympäristön mukaan, kuulen toistuvasti tarinoita joissa haastavia koiria (jotka ovat yleensä tavallista herkempiä), on lähetetty kotikoulutukseen, koska joku auktoriteettiin ja pakottamiseen nojaava henkilö on vaatinut saada todistaa kykynsä koiran kanssa. Yleensä kyseessä on koiran kasvattaja joka soimaa koiranomistajaa epäonnistumisista. (Oikeasti, minulla ei ole mitään koiran kasvattajia vastaan, vain tietynlaisia kasvattajia). Käyttäytymistieteellisesti ympäristön vaihdokseen perustuvassa kouluttamisessa ei ole minkäänlaista mieltä: muutos koiran omistajan ja sen koiran välisessä suhteessa on olematon, vaikka itse koulutus tehtäisiin hyvinkin. Kun siihen lisätään koiran paineistamista, stressaamista tai väkivaltaa, kuvio pahenee entisestään. Jossain kohtaa tästä on kuitenkin tullut osassa koiramaailmaa hyväksyttyä toimintaa riippumatta siitä, mitä eläinsuojelulainsäädäntö, käyttäytymistiede, tutkimukset tai yliopistot ympäri maailmaa opettavat. Luulen, että taustalla on oma pelkomme epäonnistumisesta ja toisaalta halumme luovuttaa ohjat toiselle yksilölle, joka vaikuttaa itsevarmemmalta ja vahvemmalta. Yksi hyvä kysymys lieneekin se, miksi yhteiskunnassamme vahvuuden kokemus perustuu niin usein pakottamiseen? 

 

Auktoriteettiajattelu on ehdottomasti ihmisten pahinta, koiriin suuntautuvaa ongelmakäyttäytymistä. Se paitsi vie mahdollisuuden ratkaista ongelmia, se perustuu omien heikkouden pelkojemme välttämiseen - ja vielä toisen yksilön kustannuksella. Lopulta se, miten yhteiskunta, perhe tai muu ympäristömme on meitä kohdellut, voi näkyä suoraan siinä kuinka koulutimme koiraamme. Yhteiskunnallisessa muutoksessa toivoisi näkevän, kuinka alamme kannustamaan toisiamme toimimaan aktiivisena ongelmanratkaisijana. Oppimaan, lisäämään käytettävissä olevia välineitämme ja muodostamaan uudenlaisia vuorovaikutussuhteita koiriimme. Ideaalissa maailmassani kukaan ei ajattelisi, että pitäisihän tuon toisen ihmisen olla nyt jo valmis koiranomistaja. Ideaalissa mailmassani koiranomistaja olisi myös aina oman koiransa suurin asiantuntija ja oman koiran omistajuutensa ainoa auktoriteetti. 

 

 

Lopuksi

 

Koiraharrastuksissa puhutaan ”koirakoista”. Koirakko sisältää sekä ihmisen, että koiran, jotka osallistuvat suoritukseen. Tässä ollaan siltä osin asian ytimessä, että ongelmakäyttäytyminen ei ole koskaan koirassa vaan se on aina koirakon (sekä ihmisen, että koiran), sekä niiden elinympäristön luomaa. Tapaan työssäni myös valtavasti koiria jotka ovat aidosti haastavia, mutta silloin ne ovat vain harvoin terveitä. Toki koirilla on ehdottomasti myös haastavia käyttäytymispiirteitä ja persoonallisuuksia ja sellaiseen koiraan tormätessämme voisimme toki myös kysyä, kuka koiran on jalostanut? Kuka sen on hankkinut? Onko vastuu lopulta tämän koirayksilön vai ihmisen? Kuka koirayksilön on tuonut tähän elinympäristöön ja odottanut sen selviytyvän siinä sellaisenaan? Mistä lähtien me olemme voineet päättää, mitä toinen elollinen olento saa ympäristöltään tarvita? Me rajoitamme koiramme elämää jatkuvasti, kaikissa sen elämään liittyvissä asioissa. Me päätämme milloin koira ulkoilee, syö, jopa leikkii tai nauttii sosiaalisista suhteista. Pahimmillaan päätämme, onko koiralla oikeus terveydenhoitoon vai tulkitaanko se ennemmin hankalaksi.

 

Mikään tässä tekstissä ei ole syytös, vaan oikeastaan ymmärtävä lausahdus ihmisyyttä kohtaan, sekä yritys kannustaa jokaista koiranomistajaa toimimaan itse aktiivisena ongelmanratkaisijana, luottamatta liikaa sokeasti kenenkään yksittäisen ammattilaisen näkemykseen. Kyse on oman tietomme lisäämisestä ja kokonaisten käyttäytymiseen liittyvien teorioiden omaksumisesta. Jokainen halutessaan pystyy kouluttamaan lemmikkiään. Meidän ei tulisi koskaan irtaannuttaa itseämme ongelmanratkaisijana, sillä halutessamme katsoa asiaa oikeassa valossa meillä on tarvittava kiintymys, avaimet ja kyky tiedonhankintaan muuttaa tilannetta. Kunhan luovumme ensin omista ongelmakäyttäytymisistämme ja keskitymme ymmärtämään koiramme elinympäristöön kohdistuvia tarpeita hyväksynnän ja yksilöllisyyden näkökulmasta.

© 2022 Jenny Jalonen. Tekstin käyttäminen vain luvalla.